Kuukausi: tammikuu 2022

Ensin on Marco Polo ja Kolumbus. Sitten tulee Kapteeni Cook. Sen jälkeen Indiana Jones. Sen jälkeen tulee pitkä väli, jonka jälkeen pari väliä lisää ja sitten tulee tutkimusmatkailija A-P Paskiainen. Seuraavassa tutkimusmatkailija P-A Paskiaisen henkeäsalpaava matkakertomus Kainuuseen.

1.LUKU: TERRA INCOGNITO

Kerran kun tarkoituksenani oli matkustaa Keravalle (jota pohjoisempana en ollut ikinä käynyt) astuin epähuomiossa väärään junaan  ja huomasin olevani matkalla kohti Kajaania. En ollut ikinä mokomasta paikasta edes kuullutkaan. Ystävällinen konduktööri selitti minulle, että Kajaani on Kainuussa ja jatkoi:
– Matkaa Helsingistä Kainuuseen on 530 kilometriä. Brysseliin etäisyys on noin 2000 kilometriä. Kainuun pinta-ala on 22 687,35 neliökilometriä ja siellä asuu noin 73 400 asukasta, joten näin ollen väestötiheys neliökilometriä kohden tekee 3,631547 asukasta. Pinta-alasta yli 80% on metsää. Poliittisesti Kainuussa kannatetaan eninten Keskusta Puoluetta.
Tämän jälkeen konduktööri näytti minulle kartasta missä Kajaani sijaitsi. Kartassa näkyi Kajaani, mutta sen takana levittäytyvän laajan alueen päällä luki vain Terra Incognito.
– Tuntematon maa, huudahdin hämmästyneenä.

– Niin, konduktööri totesi ja vilkaisi olkansa yli ja madalsi ääntään. – Kainuu tai kuten paikalliset maataan kutsuvat: Kaenuu on asumatonta korpimaata, jota asuttaa uppiniskainen korpikansa. Tätä maata kutsutaan myös Nälkämaaksi. Eikä syyttä. Harva on sinne uskaltautunut ja vielä harvempi on sieltä palannut.
Konduktööri tarkasteli minua miettiväisesti ja kysyi sitten:
– No, vieläkö haluatte Kajaaniin vai jäättekö junasta seuraavalla pysähdyspaikalla Riihimäessä?
– Minä menen Kajaaniin. Ja Kainuuseen. Olenhan minä sentään tutkimusmatkailija, luoja paratkoon! sanoin päättäväisesti.
Konduktööri leimasi lippuni ja totesi poistuessaan:
– Olen ainakin varoittanut teitä.
Kajaanissa asetuin Kalliokatu 7:ssä sijaitsevaan Hotelli Presidenttiin, jotta asuttivat pääasiassa ulkopaikkakuntalaiset, lähinnä Helsingistä tulleet komennuksella olevat virkamiehet. Paikan tunnelma oli mannermainen. Päivisin hotellivieraat viettivät aikaansa omissa oloissaan, mutta iltaisin vieraat kokoontuivat hotellin baariin nauttimaan virvokkeita, kuuntelemaan kansainvälisten artistien esityksiä ja pelaamaan bridgeä.

Illat olivat sangen kosteita ja näin tutustuin kohta kahteen herraan, kapteeni Hassiseen ja suurliikemies ja miljönääripohattaan Kalle Wahlroosiin, joilta aloin pian udella tarkempia tietoja Kainuusta. Vastaukseksi sain kuitenkin vain epämääräisiä kommentteja maan köyhyydestä ja paikallisten umpimielisyydestä. Mutta erään tavallista riehakkaamman illan jälkeen minulle paljastui herrojen matkan tarkoitus.
– Olemme etsimässä Kainuun kuuluisaa vihreää kiveä, kapteeni Hassinen supisi ja vilkaisi pöydän alle sammunutta monimiljönääri Kalle Wahlroosia.
– Vihreä kivi. Mitä se on? kysyin ja  täytin kapteeni Hassisen ja miljönääripohatan Wahlroosin viskilasit.
– Se, se on maailman vanhinta kivilajia. 3000 miljoonaa vuotta vanhaa!, kapteeni Hassinen sönkötti. – Kaukoidän markkinoilla se on omaisuuksien arvoista. Japskit ja Kinkut maksavat mitä tahansa saadakseen vihreää kiveä. Mitä tahansa!
– Ymmärrän. Mutta mistä te löydätte sitä? Kainuu on iso maa.
Kapteeni Hassinen vilkuili ympärilleen ja kumartui sitten lähemmäksi minua.
– Kartta. Minulla on kartta, hän kuiskasi. – Pari vuotta sitten eräs Geologian Laitoksen kenttätutkija palasi Kainuusta harhailtuaan siellä monta kuukautta. Miesparka oli menettänyt järkensä, mutta hänen taskustaan löytyi nämä. Kapteeni Hassinen kaivoi taskustaan vihreän kivenpalasen ja rypistyneen paperin.
Kapteeni Hassinen suoristeli rypistynyttä paperia ja supisi:
– Geologi oli piirtänyt tämän!

Tarkastelin karttaa. Siinä oli epämääräisiä merkintöjä ja keskellä paperia rasti ja teksti: Helvetin paljon Vihreää kiveä!
– Miten tämä kivenmurikka ja kartta päätyi teille? Ihmettelin.
– Sain ne tältä geologilta. Hän antoi ne minulle ennen kuin päätti päivänsä. Viimeisiksi sanoikseen hän sanoi: ”Kainuu on kirottu!” ja heittäytyi sitten Linnanmäen vesitornia kiertävän junan alle.
Kapteeni Hassinen tyhjensi viskilasinsa geologin muistoksi. Jatkoi sitten:
– Sain puhuttua liikemiesmonimiljönääri Kalle Wahlroosin rahoittamaan vihreän kiven etsinnät. Ja nyt olemme täällä. Ja huomenna aiomme jatkaa matkaa
Kainuun sisämaahan.
Selitin olevani tutkimusmatkailija ja itsekin matkalla Kainuun sisämaahan. Kysyin voisinko liittyä heidän matkaansa.
– Sopii. Nähdään huomenaamuna kello 7.00 Kajaanin juna-asemalla. Välttääksemme liiallista uteliaisuutta matkustamme sisämaahan huomiota herättämättä tavarajunalla pukeutuneina amerikkalaisiksi hoboiksi.
– Hoboiksi? Kysyin ihmetellen.
– Hobo on amerikkalainen junapummi.
Nyökkäsin ymmärtäneeni ja lupasin pukeutua asianmukaisesti.

Seuraavana aamuna matkustimme junapummeiksi pukeutuneina  tavarajunan härkävaunussa kohti Kainuun sydänmaita. Sivistynyt maailma jäi taaksemme ja lohduton korpi levittäytyi edessämme, Ja jostain sieltä korpien keskeltä kantautui heikkoa rummutusta ja haikeaa laulua:
Kuulkaa korpeimme kuiskintaa,
jylhien järvien loiskintaa.
Meidänpä mainetta mainivat nuo,
koskien ärjyt ja surkeat suot.
Meidänpä vapautta vaarat on nää,
meidän on laulua lahtien pää…

2.LUKU: HIRMUKISSA

Kuinka kauan olimme tehneet matkaa tavarajunan härkävaunussa on vaikea sanoa. Aika on suhteellinen käsite avaruudessa ja Kainuussa. Joka tapauksessa junan hiljentäessä vauhtiaan eräässä ylämäessä, komensi kapteeni Hassinen meitä hyppäämään junasta pois.

Junan kadottua näköpiiristä päätimme luopua hobopuvuistamme ja pukeutua säädyllisempiin asuihin. Minä tavanomaiseen tutkimusmatkailijan pukuuni, kapteeni Hassinen käytännölliseen päällystön univormuun ja monimiljönääri Kalle Wahlroos olosuhteisiin nähden ehkä hieman liiottelevasti italialaisiin käsintehtyihin kävelykenkiin, kashmirvillaista valmistettuun Diego Armandon pukuun ja virkattuun grenadiinisilkkiseen kravattiin. Kapteeni tutkaili hetken karttojaan, osoitti sitten kädellään pohjoiseen.
– Tuon lettosuon yli oikaisemalla pääsemme Peräsuvannon kylään. Matkaa sinne tekee noin kymmenen kilometriä, hän sanoi. Nyökkäilimme hyväksyvästi, vaikka multimiljöönääri tiiraili hyllyvää rämeikköä hieman karsaasti. Tehdessämme vaivalloista matkaa upottavan suon yli, kapteeni Hassinen selosti jatkosuunnitelmiaan.
–  Voisimme yrittää palkata kylästä jonkinlaisen oppaan ja ehkä muutaman kantajan tavaroillemme. Tosin se voi tuottaa hieman haastetta.
– Kuinka niin, ihmettelin.
– Kainuulaiset ovat tunnetusti umpimielistä ja työtä vieroksuvaa kansaa. Paikalliset sananlaskut eivät ole kaukana totuudesta. Kysyin mitä sananlaskuja kapteeni tarkoitti.
– No esimerkiksi: Työ on tervan juontia. Tai: Uni ja ruoka maistuu, työ on kuin tervaa. Ja: Mitä tee, tee se tervan kanssa.
– Ymmärrän, sanoin vakavana.
Muutama tunnin rämmittyämme tulimme Peräsuvannon kylään. Kapteeni Hassinen pysäytti kylän pääraittia laahustavan lyhyenlännän ukkopahasen ja kysyi oliko kylässä hotellia tai motellia tai jotakin muuta majoituspaikkaa. Ukko murahti jotakin epämääräistä ja osoitti pään nyökkäyksellä bensa-asemalta näyttävää rakennusta. Oven kuluneessa kyltissä luki ”Hellin Huoltamo”.

Astuimme sisään ja tulimme jonkinlaiseen kuppilaan, jossa joukko paikallisia istui pöydissä hartaina kuin kirkossa olutkolpakot edessään.
– Päevää, kapteeni sanoi saamatta mitään vastausta. Jatkoimme matkaa tiskille. Sen takana jakkaralla istui tupakkaa polttava ja jotain naistenlehteä selaileva yrmeältä vaikuttava tanakka naisihminen. Ilmeisesti itse huoltamon Helli.
– Ehtoota tuota, löytysköhän tieltä kortteeria eli jollasia nukkuuksia tahi makkuuksia meikäläisille, kapteeni yritti tapailla paikallisella kielellä.
– Tuolla huoltamon perällä on yks huone, Helli vastasi nostamatta katsettaan lehdestä.
– Se soppii, kapteeni ilmoitti ja vinkkasi meitä seuraamaan häntä.
Ehdittyämme jonkin matkan päähän, Helli huusi peräämme:
– Lappapuuro ja pöönävelli kuuluu hintaan. Mutta ei tööpeli!
Päästyämme huoneeseemme, joka vaikutti enemmän joltain varastolta kuin hotellisviitiltä uskasin kysyä kapteenilta mitä emäntä oli oikein huutanut peräämme. Jotain kirouksiako?
– Että aamiainen ja kahvi kuuluu huoneen hintaan, mutta olut ei, kapteeni Hassinen totesi rauhoittelevasti.
Siistiydyttyämme hieman päätimme lähteä tutustumaan kylään ja varsinkin tekemään tiedusteluja matkaa varten. Mutta tämä jälkimmäinen asia osoittautui täysin mahdottomaksi, sillä vaikka kapteeni Hassinen yritti kuinka udella asioita paikallisella kielellä, saimme vastauksiksi vai olankohautuksia ja ympäripyöreitä tokaisuja, kuten: van nii, nii kaet, ka nii ja nii van.

– Jotakin outoa tässä on, kapteeni Hassinen sanoi mietteliäänä palattuamme takaisin huoneeseemme.-  Totta on kyllä, että kainuun korpikansa on umpimielistä sakkia. Mutta tässä on kyllä jotakin muutakin. Tuolla huoltamon kuppilassakin istuva porukka. Tuijottavat vain apaattisesti edessään olevaa oluttuoppia.
– Totta ,myönsin kapteeni olevan oikeassa. – Mutta mistä voi olla kyse?
– Siitä asiasta on otettava selvää heti huomenna, kapteeni Hassinen totesi päättäväisesti ja kävi nukkumaan.
Heti seuraavana aamuna lappapuurot syötyämme kapteeni kävi toimeen. Hän marssi kylän osuuskaupan pihalla norkoilevien pikkupoikien luokse ja sanoi näille:
– Mitteepä pojankoltiaiset. Maistuskos makejaeset ja lemukkajuomat.
Pojat olivat hiljaa, mutta nyökkäilivät kuitenkin innoissaan. Kapteeni otti lompakkonsa esiin ja kaivoi muutaman kolikon kouraansa.
– Tässä olis hilikku jokaisella pojalle. Saatte ne, jos vastaatte pariin kysymykseen.
Hetken emmittyään pojat nyökkäsivät hyväksyvästi.
– Onko jokin asia mikä pelottaa kyläläisiä? Kapteeni kysyi ja katsoi tutkivasti jokaista poikaa vuoronperään silmiin.
– Juu, pojat vastasivat yhteen ääneen.
– Ja mikä se on?
Pojat laskivat katseensa maahan. Lopulta pojista pienin vastasi hiljaa:
– Hirmukissa.
– Hirmukissa, kapteeni toisti. Ja lapset nyökkäilivät. Kapteeni antoi kolikot pojille ja kääntyi puoleemme sanoen:
– Jotakin tälläista arvelinkin. Aikoinani kun vietin muutaman vuoden Intiassa, oli siellä samanlainen tapaus. Erästä kylää piti pelon vallassa kylän liepeillä hiiviskelevä kissapeto.
– Eli jossain tuolla kyläläisiä vaani jokin hirvittävä hirmukissa, kakistelin ja osoitin kädelläni kylää ympäröivää metsää.
– Täsmälleen! Kapteeni totesi ja hieroi käsiään.
– Ei kuullosta hyvältä, parahdin epätoivoisena.
– Päinvastoin, kapteeni huudahti innostuneena. – Kun nappaamme kissahirmun, voitamme kyläläisten luottamuksen puolellemme.
–  Mutta miten, tiedustelin.
– Samalla tavalla kuin tein sen Intiassa. Tulkaa, mennään jututttamaan kuppilassa istuskelevia miehiä.
Pian kapteeni Hassinen oli kertonut kuppilan miehille nerokkaasta suunnitelmastaan. Se oli seuraavanlainen: Kylän lapset puetaan jänisasuihin.

Lapset viedään niitylle hyppelemään ja huokuttelemaan hirmukissa paikalle. Niityn ympärille kokoontuneiden miesten pitää vain odottaa pyssyt kourissaan ja ampua se kun hirmukissa ilmestyy paikalle. Heti illan hämärtyessä kapteenin briljantti suunnitelma laitettiin toteen. Lauma pupujusseiksi pukeutuneita lapsia pelmahti niitylle pomppimaan ja parikymmentä miestä kävi asemiinsa odottamaan. Ja ennenkuin oli kulunut kahtakaan tuntia, hirmukissa säntäsi paikalle miukuen ja maukuen. Kuului kahdenkymmenen aseen hirveä yhteislaukaus ja hirmukissa kellisti tantereelle.

 Riemusaatossa kuljetettiin kauhea hirmukissan raato kylään ja kapteeni Hassista ylistettiin vuolaasti. Kapteeni päätti käyttää otollista tilannetta hyväkseen.

– Niin, arvoisa kaenuun väki. Kuten tietänette, olen yrittänyt teiltä tiedustella erinäisiä asioita sekä palkata kylästä meille jonkinlaista matkaopasta ja kenties jonkinlaisia apumiehiä kantajiksi. Miesten ilo sammui ja vaivautuneina he alkoivat pälyillä kuka minnekin.
– Nii ka nii, van ku olis tuo veneen tervaus, sanoi yksi.
– Van niin ka niin, van tervata pitäs noi heinäseipäätkin, totesi toinen.
Nii van, mumisivat muutkin. – Van tervata pitäs.
Silloin joukon keskeltä toisia päätä lyhempi mies astui esiin ja kakisti kurkkuaan:
– Khröm, tämähän assiaihan kuuluu nyt miulle. Minnee oun M´Patka ja mie jouan alkaa vänkäriksi eli eräoppaaksi ja tavaroitten völjääjäksi.

Kapteeni tarkasteli miestä hetken ja kysyi sitten:
– Ja tiedätte paikat Tissikukkulat ja Tussulaakso?
– Kyllä ne tissit ja tussut tiietään, M´Patka vastasi ja iski silmää.
– Selvä, tuohon käteen, kapteeni sanoi ja ojensi kätensä.
– Piä käspäeväs, M´Patka ilmoitti ja heitti tavaramme olalleen. – Ei laklatella juotavia, vaa aletaa leppasta etiäpäin!
Vilkuilimme hetken toisiamme ja kiiruhdimme sitten M´Patkan perään. Ja niin jäi Peräsuvannon kylä taaksemme merkillisen M´Patkan marssiessa päättäväisesti edellämme ja meidän kolmen muun matkanmiehen yrittäessä pysyä perässä ja M´Patkan hyräillessä hiljalleen:

Meidänpä vapautta vaarat on nää,
meidän on laulua lahtien pää.
Meille myös kevätkin keijunsa toi,
rastas ja metso täälläkin soi.
Taival lie hankala – olkoon vaan.
Luonto lie kitsas – siis kilpaillaan.

3.LUKU: PERSVAARA

Teimme matkaa eräoppaamme M´Patkan johdolla kohti Kainuun sydänmaita. M´Patkan kädet heiluivat kuin tuulimyllyn lavat hänen osoitellessaan paikallisia nähtävyyksiä: Munavuori, Pierumäki, Pyllypuro, Kullionoja. Nähtävyyksiin emme kuitenkaan ehtineet juurikaan tutustua, sillä meillä oli täysi työ pysyä vauhdikkaan matkaoppaamme perässä. Siitäkin huolimatta, että M´Patka oli varreltaan tuskin sataaviittäkymmentä senttiä pidempi ja kantoi lähes kaiken matkatavaramme, mm. monimiljönääri Kalle Walhroosin kahta matka-arkkua, jotka sisälsivät kaikenlaista miljönäärin tarvitsemaa tavaraa aina pienestä matkakirjastosta täydelliseen ruokailuastiastoon. Tosin multimiljönäärin 132-osaiselle Royal Winston astiastolle ei ollut paljoakaan käyttöä, koska kävi ilmi että muiden töidensä ohella myös kenttäkokkina toimiva M´Patka ei osannut valmistaa muuta ruokaa kuin jankkia. Kyseessä oli kainuulainen perinneruoka, eräänlainen leivästä valmistettu puuro, jolle varsinkin kaviaariin, tryffeleihin ja ranskalaiseen hanhenmaksaan tottunut kulinaristipohatta K.Wahlroos nyrpisti nokkaansa. Lopulta syötyämme pari viikkoa aamusta iltaan pelkkää jankkia, aloimme minä ja kapteeni Hassinenkin saada siitä kylliksemme.

– Eikö täällä jossain olisi jotakin järveä tai jokea josta voisimme saada kalaa, kapteeni Hassinen tiedusteli M´Patkalta tökkiessään happamena lusikallaan jankkipuurolautasellistaan.
M´Patka, joka hotki omaa jankkiannostaan kitaansa kuin suurinta herkkua vastasi hetken mietittyään:
– Tokkiinsa. Ohan tuolla yks sellanen lampi.
– Onko sinne paljonki matkaa? kapteeni kysyi toivekkaana.
M´Patka piirsi tikulla maahan jotakin kartan tapaista ja selitti:
– Tuon turreikon takkaa alkaa Persvaara. Persvaarassa on Persmäki. Persmäen laella on Persrotko. Ja Persrotkon pohjalla on se lampi.
– Varmaan Perslampi, minä ehdotin.
– Justiinsa.
– Ja onko kalaa kans? kapteeni kyseli intoa äänessään.
– Tokkiinsa, mutta…M´Patka vaikeni ja alkoi räpläämään mietteliäänä housunnappiaan.
– Mutta mitä? Puhukaa hyvä mies! kapteeni tiuskaisi.
– Vanha kansan tarina kertoo että  Persvaara on saanut nimesä siitä että sillä Persvaaralla on vaara polttaa perskarvansa.
– Akkojen puhetta, kapteeni tuhahti. Oletteko akka vai mies, M`Patka?
M´Patka mulkaisi pahasti kapteenia. Kapteenin sanat olivat osuneet eräoppaamme herkkään omanarvontunteeseen. Hän roijasi matkatavaramme niskaansa ja tokaisi:
– Työhän te ootte tässä peälläpäsmäri. Mie oon vaa pekkä vänkäri. Hän huitaisi kädellään kohti Persvaaraa.
– Tuohon suuntaan kulliravia, mars, mars!

Äkämystyneen eräoppaamme pitämän reippaan matkavauhdin ansiosta olimme pian Persvaarassa ja laskimme Persmäkeä alas kohti Persrotkon pohjaa.
Mitä alemmas matkamme kävi, sitä synkemmäksi seutu muuttui. Rotkon pohjalle ei auringon valoa juurikaan riittänyt, minkä lisäksi rotkoa peitti ohut usva.
– Aika aavemaista, totesin kapteenille pälyillessäni ympärilleni.
– Ei tässä mitään, kapteeni rauhoitteli ja sytytti piippunsa. Yhtäkkiä M´Patka seisahtui ja huudahti: – Top tykkänään!
– Mitä nyt? kapteeni mylväisi ja oli pudottaa juuri sytyttämän piippunsa suustaan. M´Patka osoitti sormellaan maahan.
– Herran pieksut! totesin tajuttuani mitä näin. – Nehän on…nehän on kuin jonkun vesilinnun räpylän jälkiä, mutta…
– Mutta paljon, paljon suurempia, kapteeni täydensi lauseeni. Räpylän painaumat olivat halkaisijaltaan lähes kaksi metrisiä.
– Millä linnulla on noin iso räpylät, ihmettelin.
– Jättisorsalla, M´Patka sanoi totinen ilme kasvoillaan.
– Jättisorsa? En ole kuullutkaan moisesta, kapteeni sanoi ja tarkasteli epäuskoisena matkaopastamme.
– Vanha kansa kuttu sitä läskipyrstöks. Tahi ihralinnuks.
Kapteeni kävi kontalleen tutkimaan jälkiä, totesi sitten aikansa maassa konttailtuaan:
– Jos ne ei ole aitoja, ne on sitten pirun taitavia väärennöksiä.

Tutkimme ympäristön, mutta jälkien lisäksi emme löytäneet muuta. Paitsi erään epämääräisen kasan, jota M´Patka väitti jättiläissorsan ulostekikkareeksi. Kapteeni Hassinen ei ollut asiasta kuitenkaan kovinkaan vakuuttunut.
– No, jos törmäämme siihen jättisorsaan, ammutaan se ja lähetetään Helsingin Luonnontieteellisen osaston kokoelmiin. Jatketaan matkaa, hän sanoi.
Vartin kuluttua tulimme lammelle ja pystytimme samantien leirimme, koska pimeys alkoi jo laskeutua Persrotkoon. Yritimme tähystellä lammelle nähdäksemme oliko siellä mitään sorsan tapaista, mutta lampi vaikutti aavemaisenkin tyhjältä.
– Tutkitaan asiaa huomenna päivänvalossa tarkemmin. Parasta käydä nyt nukkumaan, kapteeni Hassinen totesi haukotellen. Melkein samantien alkoi kuulua kapteenin tasainen kuorsaus. mutta minua piti hereillä vielä pitkään mielessä pyörivät kuvat jättiläismäisestä sorsasta.
Seuraavana aamuna laitoimme kalastusvälineemme kuntoon ja  lähdimme kiertämään lampea onkien ja samalla tutkien lampea ja sen ympäristöä.
Vilaustakaan jättiläissorsasta emme nähneet ja muutenkin lampi ympäristöineen vaikutti merkillisen autiolta. Aivan kuin eläimistökin olisi karttanut kolkkoa rotkoa. Kalastuskaan ei aluksi tuntunut tuottavan yhtään mitään, kunnes äkkiarvaamatta matoonkeni koho katosi pinnan alle. Kiskaisin vapaani ja tunsin heti, että nyt oli iso kala koukussa. Yritin kiskoa saalistani ylös minkä jaksoin, mutta voimieni uupuessa oli minun huudettava toisetkin apuun. Lopulta neljän miehen voimin saimme hinattua jättiläisvonkaleen rannalle.

– Voe mahoton, jopas on abbore, M´Patka totesi silmiään pyöritellen ja pyyhkien hikeä otsalta. Minäkään en ollut uskoa silmiäni ja tuumailin ääneen:
– Paljonko mahtanee painaa? Ainakin parikymmentä kiloa. Kapteeni Hassinen hieroi leukaansa ja aprikoi:
– Veikkaan että enemmänkin. Valitettavasti kalapuntarini asteikko loppuu kahteenkymmeneen kiloon.
Niin tai näin, joka tapauksessa sinä iltana paistoimme tyytyväisinä kalaa nuotiolla. Ja vaikka kuinka ahmimme, emme saaneet syötyä läheskään koko kalaa.
– On tämä merkillinen lampi. Jättisorsia, jättikaloja ja ties mitä, mietiskelin ääneen maatessani raukeana vatsa täynnä.
– Toenperrään. Siks tätä lampee kuttutaan myös toisellaki nimellä, M´Patka sanoi. – Muuvan etelästä tullu hippiveikkosten retkuve anto tälle lammelle nimeks Lok Nessi.
– Loch Kessi. Mistä kummasta tuollainen nimi? Ja mitkä ihmeen etelän hippiveikot?
M´Patka katseli mietteliäänä nyt usvan peittämää lampea. Lupasi sitten kertoa tarinan Loch Kessistä.
– Sitä ennen kuitenki lurautan pari säjettä Nälkämuan laulua. Ja niin hän myös teki.
Taival lie hankala – olkoon vaan.
Luonto lie kitsas – siis kilpaillaan.
Kolkassa synkeän syntymämaan
pirttimme piilköhöt paikoillaan.
Vainojen virmat, oi vaietkaa.
Rapparit, ryöstäjät, kaijotkaa!

4.LUKU: LOCH KESSIN HIRVIÖ

Viime vuosituhannella 90-luvun alussa joukko etelästä tulleita luonnonsuojelijoita olivat kokoontunut Inarissa sijaitsevaan Kessin vastustamaan hakkuita mm. kahlehtimalla itsensä metsätyökoneisiin.

Luontoaktivistien radikaalisiipi halusi kuitenkin järeämpiä toimenpiteitä, joten he erosivat porukasta ja etsivät itselleen uuden paikan osoittaa mieltä. Sellaisen he löysivät Kainuun sydänmailta Persvaarasta. Luontoaktivistit perustivat tukikohdan Perslammelle ja jäivät odottamaan metsätyökoneita. Ei tiedetä mitä sitten tapahtui, mutta huhut kertovat, että he olisivat nähneet lammessa jonkinlaisen vesihirviön ja alkaneet kutsua lampea siitä syystä Lock Kessiksi.
– Mittee lie näkivät, joka tappauksessa ku talvi koitti niin luontoaktiivit häippäsi takaisin etelään. Tölväsivätkö hirviötä pakkoon vai tuliko luontoaktiiveilla vilu kulkusiin, tiiä häntä, lopetti M´Patka tarinansa.
– Mjaa, kapteeni Hassinen tuumasi ja tarkasteli lampea. – Kyllähän tuota lampea voisi hieman tutkia ja ottaa selvää, onko tarinassa mitään perää, vai mitä.
Minä ja multimiljönääri Kalle Walhroos nyökyttelimme hyväksyvästi päitämme. Jos lammella eleli jättiläissorsa, niin miksei sitten vesihirviökin.
Seuraavana iltana alkoi vesihirviön metsästys. Monimiljönääri Wahlroosiin matkatavaroihin kuului puhallettava kumivene, kalastusverkko sekä valaiden pyytämiseen tarkoitettu harppuuna.

Vedimme kumiveneen perässä pyydystämäni jättiläisabboren syömättä jääneet rippeet keskelle lampea ja jäimme odottamaan jonkun matkan päähän houkuttelisiko haiseva kalanraato minkäänlaista otusta lammen syvyyksistä. Ilta alkoi hiljalleen hämärtyä ja usva laskeutui lammen pinnalle. Täysikuu loisti taivaalla luoden aavemaisen tunnelman. Pureskelin hermostuneen kynsiäni. Kapteeni Hassinen poltteli rauhattomana piippuaan ja toimintatarmoa puhkuva multimiljönääri Wahlroos haravoi herkeämättä lampea pimeännäkökiikareillaan. Ainoa, joka suhtautui asiaan tyynesti oli M´Patka, joka oli syventynyt apaattisena kaivamaan nenäänsä. Kun mitään ei kuitenkaan tapahtunut, alkoi koko homma tuntua pelkältä ajan haaskaukselta.

Mutta yhtäkkiä M´Patkan huudahdus rikkoi hiljaisuuden.
– Voe persetti, hän sanoi ja osoitti sormellaan lampea.
Aluksi en nähnyt mitään, mutta sitten minäkin olin erottavani lammen pinnalla jotain epämääräistä. 
– Onko tuo jonkun elikon pää? kuiskasin. Kapteeni Hassinen nappasi kiikarit multimiljönäärin kädestä ja alkoi tähyillä M´Patkan osoittamaan suuntaan.
– Jotain siellä saattoi olla, mutta katosi pinnan alle, kapteeni Hassinen totesi tarkasteltuaan aikansa M´Patkan osoittamaan suuntaan ja antoi kiikarit takaisin multimiljönäärille. Tämä alkoi innokkaana kiikaroimaan sinne ja tänne. M´Patka oli varma näkemästään.

– Lok Kessin hirviö, eittämättä.
– En tiedä, mutta pitäkää kuitenkin harppuuna ja verkko valmiina! Tuskin oli kelpo kapteeni ehtinyt tämän sanoa, kun tuntui kuin jokin olisi töytäissyt kumivenettä. Ja pian tämän jälkeen kumivene alkoi huojua.
– Pitäkää kiinni, kapteeni huusi ja heti tämän huudettuaan kuului molskahdus.
– Mies yli laidan! Parkaisin.
Todettuani monimiljönääri Wahlroosin käpertyneenä veneen pohjalle ilmoitin kapteenille:
– Se oli M´Patka. Yritimme tähyillä lampea nähdäksemme M´Patkan. Siinä samassa huomasimme kauhuksemme kumiveneemme saaneen reiän ja uppoavan ja pian olimme joutuneet kaikki lampeen. Ympärillämme vesi velloi, kupli ja kiehui. Ja kaiken sen keskellä olin näkeväni jotain. Jotain suunnattoman kokoista, joka repi minua kohti syvyyksiä. Äkkiä tajusin sen olevan kalastusverkkomme, johon jalkani oli takertunut kiinni. Riehdoin ja rimpuilin ja raahauduin lopulta rantaan, jonne päästyäni täysin uupuneena menetin tajuntani. 

Seuraavana aamuna heräsin kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Huomasin jalkani olevan edelleen kiinni verkossa ja verkossa olivat myös toverini kapteeni Hassinen ja multimiljönääri Wahlroos. Olin vetänyt heidätkin perässäni rannalle. Ravistelin heitä hereille ja tiedustelin:
– Oletteko kunnossa? Molemmat avasivat helpotuksekseni pian silmänsä.
– Kunnossa ollaan, kapteeni totesi. – Harmi vain menetin piippuni.
– Menetimme myös matkaoppaamme, totesin etsittyäni katseellani turhaan rannalta M´Patkaa. – Miesparka joutui vesihirviön saaliiksi.
– Ehkä. Jos tuolla lammessa nyt on ylipäätänsä mitään vesihirviötä, kapteeni Hassinen tuumi leukaansa hieroen. – Joka tapauksessa M´Patka oli kunnon mies. Kainuulaiseksi. Pidetään minuutin hiljaisuus hänen muistokseen.
Näin teimme, mutta ennenkuin minuutista oli puoltakaan kulunut, kuulimme selkämme takaa äänen.
– Halvattuako tiällä ruokarukkouksia piätään. Jankkivelli on valamis.
– M´Patka, huudahdimme yhteen ääneen. -Olette kuin olettekin elossa.
– Toennii, matkaoppaamme totesi ykskantaan.
Selvisi että kun M´Patka oli näkevinään vesihirviön, hän oli samantien hypännyt veteen ja uinut rantaan.
– Miulle tuli haepakka ku sihtasin sitä vesielukkaa silimästä silimään.
Kapteeni tarkasteli epäilevästi matkaopastamme.
–  Oletteko varma että se oli mikään vesihirviö?
M´Patka kohautti olkapäitään ja totesi:
–  Mitä tuota ny märehtimmään, saassii nyt jankit naamaarin nii piästään jatkamaan matkaa.

Pari tuntia myöhemmin jankkipuurot syötyämme kiiruhdimme M´Patkan perään ja jätimme merkillisen Perslammen taaksemme. Eräoppaamme myhäili salaperäisenä edellämme hyräillen itsekseen:
Vainojen virmat, oi vaietkaa.
Rapparit, ryöstäjät, kaijotkaa!
Miekkaa ei tarvis, tarmoa vaan,
puolesta hengen ja heimon ja maan.
Nouskoon rintaamme uskomus uus,
taantukoon taika ja vanhoillisuus.

5.LUKU: ISOJALAKO, PASKAVILLEN KOERA JA HUKKAIHIMINE

Jätettyämme merkillisen Perslammen taaksemme, suunnistimme suoraan kohti laaksoa, jossa Kapteeni Hassisen kartan mukaan vihreän kiven kaivoksen piti sijaita. Mutta ennenkuin pääsimme sinne asti, tapahtui vielä pari mainitsimisen arvoista tapausta. Muutaman kilometrin vaellettuamme eräässä koivikossa näimme jonkin kummallisen hahmon riipimässä maasta mustikoita suuhunsa. Meidät nähtyään outo otus pinkoi heti pakoon.
– Se oli varmaan karhu, arvelin ääneen.
– Enpä ole ennen nähnyt karhua, joka juoksisi noin nopeasti kahdella jalalla, kapteeni Hassinen vastasi.
– Se ol Kaenuun Isojalako, M´Patka totesi.
– Isojalako. Siis paikallinen Bigfoot, Kapteeni sanoi naureskellen. Mutta kun tulimme paikalle, josta olio oli pakoon sännännyt, hyytyi kapteenin nauru. Maassa oli iso jalanjälki. Todella iso.
– Näyttää aika ihmismäiseltä, sanoin. Kapteeni tutki suurennuslasilla jälkeä, totesi sitten:
– Ainaskin seiskavitosen kokonen tassu.
Kapteeni Hassinen pyysi monimiljönääri Wahlroosilta kiikareita lainaksi ja alkoi tähyillä sillä ympäristöä. Aikansa tiirailtuaan joutui luovuttamaan.

– Ei näy enää missään, kapteeni sanoi harmistuneena. Kapteeni ojensi kiikarit minulle ja minäkin aloin vuorostani tähyillä niillä sinne tänne ympärilleni.
Ja juuri kuin olin aikeissani laskea kiikarit, näin jotakin. Erään koivun takaa pilkotti karvaisen naama, Naama joka muistutti jollakin tapaan ihmistä.
– Isojalako, änkytin. Kapteeni tempaisi kiikarit kädestäni ja alkoi tähyillä sormeni osoittamaan suuntaan. Mutta se oli myöhäistä, otus oli jo häipynyt matkoihinsa. Kapteeni Hassinen epäili oliko kyseessä kuitenkaan mikään Bigfoot – jäljestä huolimatta. Mutta minä olin varma. Kiikareissa oli vilahtanut Kaenuun Isojalakon karvainen naama.

Seuraava merkillinen tapaus tapahtui seuraavana päivänä. Polulla meitä vastaan tuli jonkinlainen koira. Tai sellaista se ainakin lähinnä muistutti. Se murisi, sähisi, ärisi ja puhisi sekä väläytteli kulmahampaitaan. Yritti näyttää pelottavalta. Mutta lopputulos ei ollut häävi, joten koira luikki nolona matkoihinsa häntä koipien välissä surkeasti ulisten.
– Mitä ihmettä, mikä tuo oli, kapteeni kysyi huvittuneena päätään pyörittelen. Ällistyneitä olimme mekin, minä ja ökymiljönääri Wahlroos, Mutta M´Patka totesi rauhallisesti:
– Se ol Paskavillen koera.
Pyysin M`Patkaa selittämään tarkemmin. M´Patka kertoi, että eräs kainuulainen metsämies, Pasasen Ville eli paikalliseltaan nimeltään Paska-Ville oli käynyt kerran Englannissa ottaakseen osaan riekkojahtiin. Hän oli saanut sieltä mukaansa joltain sikäläiseltä lordilta tai jaarlilta aidon lintukoiran. Tai sellaiseksi sitä oli ainakin väitetty. Kun koira oli nähnyt ensimmäiseksi kotimaisen lehtokurpan, koira sekosi, eikä koiraa sen koommin nähty. Mutta huhujen mukaan Paska-Ville koira eli Paskavillen koera juoksentelee ympäri kainuun korpia englantilaisia nummiriekkoja haeskellen.
En tiedä oliko M´Patkan tarina tosi, mutta sellaista koiraa, jonka olimme nähneet  en ollut kuunapäivänä nähnyt!

Viimeinen tapaus ennen vihreän kiven laaksoon saapumistamme, oli yöllinen törmääminen – sanan mukaisesti – Kainuun Werewolfiin eli paikalliseen Kaenuun Hukkaihimiseen. Vaikka oli täysikuu, oli kuitenkin niin pimeää, että monimiljönääri käveli pahki jotain pehmeää ja karvaista. Minä en mitään nähnyt. Eikä kapteeni Hassinenkaan. Mutta luotettava matkaoppaamme M´Patka oli varma.
– Ehki kaenuulaenen hukkaihimine!
Sitten olimmekin määränpäässämme. Laaksossa, josta piti löytyä vihreän kiven kaivos. Mutta ennenkuin löysimme kaivoksen, löysimme jotakin muuta.
Jotakin, joka oli ehkä kaikista merkillisintä kuin mitä olimme tähän asti matkallamme nähneet.

Nouskoon rintaamme uskomus uus,
taantukoon taika ja vanhoillisuus.
Maamies, muista, miss’ onnesi on,
riihesi rikkaus riippumaton
Kainuhun kansa, ah, arpasi lyö,
missä on ryhtisi, kunnia, työ?

6.LUKU: URKKI YLI-JUMALA

Olimme tulleet laaksoon, josta meidän piti Hassisen kartan mukaan löytää vihreän kiven kaivos. Kapteeni Hassinen vilkaisi karttaansa ja osoitti sitten kädellään suuntaa:
– Tuolla. Kaivokseen pitäisi olla matkaa enää noin pari-kolme kilometriä.
Mutta tuskin olimme ehtineet ottaa askeltakaan kun M´Patka jo seisahtui. Kulkemamme polun varressa oli jonkinlainen patsas. Tarkastelimme sitä ja noin metrin korkuinen pysti vaikutti jollakin merkillisellä tavalla tutulta. En vain keksinyt miksi.

– Mikä tuo on, kysyin lopulta M´Patkalta. Tavallisesti niin letkeä eräoppaamme oli muuttunut vakavaksi.
– Se, se on Urkki Yli-Jumalan patsas, M´Patka sanoi äänessään pelkoa. – Tämä laakso on tabu. Kirottu paikka. Jokainen joka astuu tähän laaksoon ilman Urkki Yli-Jumalan lupaa on kuoleman oma.
-Pötyä, Kapteeni Hassinen tuhahti. – Typerää alkuasukkaiden höpinää.
– Suattaapi olla tahi suattaapi olla olemati, M´Patka mutisi itsekseen. – Kukkaan ei oo vaa palanna kertomaan mitteen on assiain laita.
– Pulinat pois ja matkaan, Kapteeni ilmoitti järkähtämättömästi.
Siinä samalla hetkellä laakson peitti tummat pilvet ja taivas repesi. Alkoi ennennäkemätön vesisade ja ukkosmyrsky. Rämpiessämme yhä syvemmälle laaksoon mietin itsekseni, olimmeko tosiaan suututtaneet Urkki Yli-Jumalan.
Ei kulunut kauaakaan kun tulimme kohtaan jossa maassa oli pyöreä, halkaisijaltaan noin puolitoistametriä leveä onkalo.
– Voisiko tämä olla kaivoksen suuaukko, Kapteeni sanoi ja kumartui tutkimaan aukkoa. Totesi pian:
– Kyllä vain, täällä on tikkaat, jotka johtavat alaspäin. Kapteeni lähti ensimmäisenä laskeutumaan alas tikkaita. Monimiljönääri Wahlroos seurasi. Minä lähdin laskeutumaan hänen jälkeensä ja matkaoppaamme M´Patka tuli viimeisenä pälyillen epäluuloisena ympärilleen. Alas johtava kuilu oli pimeä. mutta jostain alhaalta hohti jonkinlaista heikkoa valoa ja mitä syvemmälle pääsimme, sitä kirkkaammaksi valo kävi. Muutaman minuutin laskeuduttuamme tulimme tasaiselle maahan ja meille selvisi mistä valo oli peräisin. Olimme käytävässä jonka katossa loistivat sähkövalot. Lähdimme etenemään käytävää, kunnes matkamme pysähtyi edessä olevaan puiseen oveen. Varovasti kapteeni raotti ovea ja kurkisti mitä sen takana näkyisi.
– Täällä on jonkinlainen sali ja täällä salissa näkyy…Kapteeni aloitti, mutta lopetti lauseensa kesken.
– Näkyy mitä, kysyin jännittyneenä.
– Katsokaa itse, Kapteeni sanoi ja avasi oven apposen auki. Edessämme oli tosiaankin kirkkaasti valaistu sali ja salin keskellä oli valtava, ainakin kymmenen metriä korkea Urkki Yli-Jumalaa esittävä vihreä patsas.
– Se, se on patsas, joka on tehty kainuun vihreästä kivestä. Se on mittaamattoman arvokas, kapteeni Hassinen sanoi silmät kiiluen. Monimiljönääri Wahlroos, jonka suusta valui kuola, otti esille taskulaskimensa, totesi pian että patsas oli vähintään 100 000 000 000 dollarin arvoinen. Kapteeni ja ökymiljönääri alkoivat hyppiä ja tanssia iloissaan.

– Me teimme sen, me teimme sen, kapteeni kiljahteli onnessaan. M´Patka keskeytti heidän hyppelynsä.
– Nyt ku mie oon tuonnuna teiät perille, nii miun työ on tehty. Täss ois rätinki tehystä työstä, M´Patka sanoi ja ojensi paperinpalasen kapteenille.
– Jaha, jaha katsotaanpa, Kapteeni sanoi ja pyyhki ilon kyyneleitä silmiltään.- Selvältähän tämä näyttää. Kaivapas Wahlroos sitä kuvettasi ja maksa matkaoppaalle palkkansa. Vastahakoisesti monimiljönääri kaivoi lämiskänsä taskusta ja alkoi huokaillen latoa seteleitä M´Patkan kouraan. Rahat saatuaan M´Patka painoi lippalakkiinsa päähänsä, toivotti meille hyvästi ja häipyi matkoihinsa. Tuskin oli matkaoppaamme mennyt, kun huomasimme että saliin ryntäsi joukko kummallisia kaljupäisiä kummajaisia.
– Me olemme Urkkeja, Urkki Yli-Jumalan uskollisia palvelijoita, ilmoitti yksi heistä ja heristi kädessään olevaa sauvaa. – Olette häpäisseet Urkki Yli-Jumalan astumalla hänen saliinsa ilman Hänen lupaansa.
– Pötyä, kapteeni sanoi, maksamme tuosta pystistä kymppi tonnin.
– Ettekö ymmärrä, muukalaiset. Urkki Yli-Jumalan patsaalla ei ole hintaa, samainen Urkki, joka vaikutti jonkinlaiselta pääurkilta sanoi sauvaansa heristäen.

– Hyvä on, hyvä on, ukkeli. Taidat olla bisnesmiehiä. Wahlroos, kaiva lompsastasi sata tonnia urkeille.
Ennenkuin monimiljönääri ehti kaivaa lompakkoaan esiin tai Pääurkki ehti vastata mitään, alkoi huoneessa täristä. Urkki Yli-Jumalan patsas vavahteli ja rupesi sitten hitaasti vajoamaan alaspäin.
– Maanjäristys, huudahdin.
– Ei, vaan olette suututtaneet Urkki Yli-Jumalan, Pääurkki jylisi.
– Se vajoaa, kapteeni Hassinen ulisi ja syöksyi patsaan luo. – Tulkaa auttamaan, meidän on pelastettava patsas. Mutta vain multimiljönääri Wahlroos syöksyi auttamaan kapteenia. Ja niin mielettömiä he olivat, että yrittivät kahden miehen voimin estää patsasta vajoamasta maan uumeniin. Seurauksena oli että
kohta katosivat maan kitaan niin miehet kuin patsas. Siinä paikassa jossa hetki sitten oli ollut Urkki Yli-Jumalan patsas ja kaksi vihreän kiven sokaisemaa miestä, oli nyt vain tomua ja tuhkaa.
– Urkki Yli-Jumala on puhunut, Pääurkki julisti ja löi sauvallaan maata.
Hiljaisina päitään puistellen alkoivat Urkit poistua salista. Ovella Pääurkki kääntyi minua kohden. Hän osoitti sauvalla minua ja sanoi:
–  Muukalainen, sinun on parasta palata sinne mistä olet tullutkin.
Noudatin Pääurkin neuvoa ja karistin Kainuun pölyt jaloistani. Ikuisesti.

Maamies, muista, miss’ onnesi on,
riihesi rikkaus riippumaton
Kainuhun kansa, ah, arpasi lyö,
missä on ryhtisi, kunnia, työ?
Meidän on uudesta luotava maa,
raukat vaan menköhöt merten taa!

Matkakertomus Kainuuseen loppuu tähän.